Perinteikäs talviurheilulaji mäkihyppy on alun perin lähtöisin Norjan Telemarkista, jossa hypättiin luonnon muovaamista mäistä tavallisilla maastohiihtosuksilla. Aluksi mäenlaskuna tunnetussa lajissa pyrittiin vain hyppäämään mahdollisimman tyylikkäästi, ja se oli osa laskettelua, mutta myöhemmin alettiin tyylipisteiden ohella huomioida myös hypyn pituus. Perinteinen Telemark-alastulo on yhä nykyäänkin osa mahdollisimman taidokasta mäkihyppyä, ja se on siis peräisin lajin aamuhämäristä.

Nykyään kauniit Etelä-Norjan lumiset postikorttimaisemat, ja mahdollisimman taiteelliseen vaikutelmaan pyrkineet hyppääjät ovat vaihtuneet äärimmäisen kontrolloituun harjoitteluun ja lähes futuristiseen tuotekehittelyyn, kun painoaan tarkasti seuraavat, hoikat urheilijat hyppäävät aerodynaamisissa haalareissa, joiden ominaisuuksista on kirjoitettu kymmenien sivujen pituisia sääntökirjoja. Myös muihin mäkihyppyvarusteisiin kuten suksiin ja niiden siteisiin, liittyy paljon tarkkoja sääntöjä, ja urheilija voidaan hylätä tai sulkea kilpailusta mikäli käytetyt varusteet todetaan sääntöjen vastaisiksi ja jollain kielletyllä tavalla suoritusta edistäviksi.

Vallalla oleva hyppytyyli on vaihdellut vuosien mittaan

Ihanteellisimpana pidetty hyppytyyli on muuttunut paljonkin lajin historian aikana. Varhaiset mäkihyppääjät pyrkivät luomaan mahdollisimman taiteellisen vaikutelman lisäämällä suoritukseensa muun muassa erilaisia käsien pyörityksiä. Välillä mäkeä hypättiin pitämällä ilmalennon aikana kädet ojennettuina suoraan eteenpäin. 80-luvun lopussa alkoi nopeasti yleistyä v-tyyli, jossa suksen kärjet osoittavat v-kirjaimen muotoisesti eri suuntiin ulospäin. Muutosta arvosteltiin aluksi suuresti, ja v-tyyliä käyttäneet hyppääjät saivat vähemmän tyylipisteitä kuin sukset yhdessä hypänneet kilpakumppanit. Pian kuitenkin huomattiin v-tyylin tuovan hyppyihin merkittävästi lisää pituutta, ja vähitellen se syrjäytti perinteisen tyylin ja vakiinnutti asemansa lajin valtatyylinä.

Hyppääjän suorituksestaan saamat pisteet koostuvat siis pituuspisteistä ja tuomariston antamista tyylipisteistä. Tuomarit arvostelevat ja pisteyttävät hyppääjän kehon ja suksien asennon sekä ponnistuksen, ilmalennon että alastulon aikana, ja tekevät lisäksi muita kilpailuun liittyviä päätöksiä, kuten nostavat tai laskevat lähtölavaa, tai keskeyttävät kilpailun esimerkiksi sääolosuhteiden vuoksi.

Yhteistä kaikille tyyleille ja vuosikymmenille on kuitenkin aina ollut pyrkimys mahdollisimman kauniiseen ja onnistuneeseen alastuloon. Mäkihyppy on monipuolinen urheilulaji, joka vaatii etenkin hyvää kehonhallintaa ja loistavia ponnistusominaisuuksia, ja henkisellä puolella suurta rohkeutta ja heittäytymiskykyä.

Eri kokoiset mäet ja kilpailut

Mäkeä hypätään eri kokoisista hyppyrimäistä, joiden niin sanottu K-piste määrittelee mäen koon. K-pisteeksi kutsutaan alastulorinteen sitä kohtaa, missä mäki alkaa loiventua. Mäkihypyn kuningaslajina voidaan pitää lentomäissä hypättyjä kilpailuja, joissa hypyt voivat olla jopa 240 metriä pitkiä. Muut hyppyrimäkityypit ovat pienet mäet, joiden K-piste on useimmiten 50-75 metriä, normaalimäet, joiden K-piste on 75-99 metriä sekä suurmäet, joiden K-piste asettuu 100-130 metriin.

Mäkihyppy on ollut mukana talviolympialaisissa aivan ensimmäisistä kilpailuista alkaen. Lisäksi lajissa hypätään monen muun lajin tapaan maailmancup, jossa haarukoidaan koko kauden parhaat hyppääjät. Erittäin arvostettu on myös Keski-Euroopan mäkiviikko, joka hypätään vuodenvaihteen molemmin puolin Saksassa ja Itävallassa eli Oberstdorfissa, Garmisch-Partenkirchenissä, Innsbruckissa ja Bischofshofenissa, ja jonka voittoa moni pitää mäkihypyn suurimpana saavutuksena heti olympiakullan jälkeen. Erilliset maailmanmestaruuskilpailut mäkihypyssä järjestetään kahden vuoden välein.

Suomalaismenestys mäkihypyssä on perinteisesti ollut vahvaa

Mäkihypyn historiassa on runsaasti menestyneitä suomalaishyppääjiä, jotka ovat omalla esimerkillään innoittaneet uusia nuoria harrastuksen pariin. Esimerkiksi Matti Nykänen, Toni Nieminen, Jari Puikkonen, Jani Soininen, Janne Ahonen ja Matti Hautamäki ovat kaikki olleet arvokilpailujen palkintosijoilla, muutamat heistä useaan kertaan, ja Nykänen ja Ahonen ovat suoranaisia eläviä legendoja lajin parissa.

Viime aikoina suomalaisessa mäkihypyssä on kansainvälinen menestys kuitenkin loistanut poissaolollaan, ja menneet, kultaiset vuodet vaikuttavat olevan kaukana takana. Suuria voittajia ei Janne Ahosen jälkeen ole lajissa kasvanut, ja se luonnollisesti vähentää nuorten mielenkiintoa lajia kohtaan. Läheskään jokaisessa kaupungissa ei myöskään hyppyrimäkiä ole, mistä johtuen suurin osa lajin harrastajista painottuu muutamiin perinteisiin mäkihyppykaupunkeihin, kuten Lahteen, Kuopioon ja Jyväskylään.

Mäkihyppy on perinteisesti ollut pääasiassa poikien ja miesten harrastus, vaikka junioritasolla poikien joukossa on nähty myös tyttöhyppääjiä. Tilanne on vähitellen muuttumassa, ja esimerkiksi Peyongchangin olympialaisten ohjelmassa naisten mäkihyppy oli mukana jo toista kertaa olympialaisten historiassa.